14.1.2022 Vuosi 2021 pakettiin 270:lla vuodarilla, uusi vuosi ja uudet (eko)kujeet

Happy new year 2022!

Vuosi 2021 päättyi vuodariennätykseen, kun Espoossa ilmestyi 14.12 paikalliseksi kaunis koiras mustakaularastas ollen vuodari nro 270!  Jos siis Masalan mäntysirkku hyväksytään, tapaus on vieläkin RK:n pöydällä.

Vuosi oli antoisa ja sopivan "raskas", ei liian rasittava pinnapaineineen. Vuoden ehdottomia kohokohtia olivat ylänkökiuru, ruostepääsky, paksujalka, siperianlepinkäinen ja tietenkin mustakurkkumurri, kaikki omalla tavallaan ainutlaatuisia. 

Ehkä ylänkökiuru kesäisine venematkoineen ukkosmyrskyssä oli lopulta se mieleenpainuvin ja elämyksekkäin, huolimatta kovemmistakin lajeista. 

Paksujalka oli ehkä raskain, liitettynä 1100km ajomatkaan...joka olisi ollut ilman sitä "vain" 1000km.

Murrin bongaus ja lajin paljastuminen vasta paikalla, priceless. 

Ruostepääskyn kuvaaminen veren maku suussa ja siten mässäily Utön Itäniityn reunassa kevät-illassa, aijai. Voiko parempaa olla? Sekä sinipyrstön löytyminen jo lähes pimeässä, viimeisellä mahdollisella hetkellä Utön syksyiseltä kylällä. Puhumattakaan Sämpyn tulipäähippiäisestä samalla saarella.

Mitä jäi parannettavaa, puuttumaan? Paljonkin. Tässä hieman puutoslistaa ensi kerralle helpoimmista lajeista:

Lapinpöllö: ei löytynyt etelästä, ei Joensuusta. Yleensä hoitunut useimpina vuosina.

Pikkukultarinta, mustaotsalepinkäinen: sama juttu. Yleensä näitä on löytynyt viime vuosina lähempää kotia, nyt ei yhtään edes 200km säteellä. Yli 80km päästä en lähtenyt bongaamaan vuodareita, eikä yli 50km päästäkään kuin kolmea-neljää. Turturin hain kyydillä Hattulasta.

Allihaahka: minulla harvinainen, mutta munasin sen Laajalahdella tammikuussa puhelimen ollessa jossain sohvan nurkassa eräänä iltana liian kauan, piippausten kantamattomissa. Ei paikkomahista.

----------------------------------------------------

2022 on oleva jonkinmoinen EKOVUODARIVUOSI, Länsi-Vantaan asukkina ei ole kyllä siinä mitään järkeä (joka paikkaan kamala matka, rannikolle yli 20km). Stadin bongarit näkee kävelemällä 50 km matkalla saman kuin minä pyöräilemällä 1000km. On nimittäin totta. Jospa sitten ekoeliksiä saisi siihen päälle, ainakin olisi kuntoilua luvassa.

Mutta vuosi alkoi silti perinteisesti ekaekaa-autoilulla. 

Tarjolla oli heti pari kovaa uutta ekaekaa-lajia, mäntysirkku ja mustakaularastas samoilta suunnilta. Aloitin kaukaisimmalta mäntysirkulta, josta voisi siirtyä takaisinpäin kohti Helsinkiä. Sirkulla oli aamulla aika paljon väkeä, onneksi paikalla oli Ohtosen Mika hoitamassa määrityksen naulaamista. 

Mäsi vilahtikin aika pian paikalle, mutta oli pahassa kulmassa varmaan määritykseen. Vielä piti siirtyillä ja odottaa, että sirkku tulee paremmin esille ja tulihan se. 

Sirkkua odotellessa pelkoni kävi toteen: Inkoon eilinen kiljukotka oli löydetty! Mäsin bongaajat lähtivät Inkooseen ja minun piti valita sen ja mustakaularastaan väliltä. Eikun rastaalle ensin.

Rastasta lähestyttäessa oli bongarilauma levittäytynyt ajarodalle ja kaikki kiikaroivat pahaenteisesti samaan paikkaan, oli pistettävä juoksuksi. Ja onneksi pistin, rastas oli juuri näkyvissä! Tämä hoitui siis kolmessa sekunnissa ja lintukin sukelsi taas piiloon. 

Sitten Inkooseen isoa kalaa pyytämään, kiljukotkaa ei taida ollaan oikein kellään kunnolla edes talvipinnana. Ja olisinpa tiennyt kuinka sen kohta munaan ja mäherrän, niin en olisi lähtenyt laisinkaan...

Inkoossa paikkana oli eräs kapea tie, jossa aukio. Tienposket olivat autoa mustanaan ja lintu kateissa aamusta asti, porukka ollut paikalla jo muutaman tunnin.

Heti melkein saavuttuani tuli viesti, että lintu näkyy nyt 10km päässä erään niemen kärjestä merellä, kaikki ryntäsivät sinne ja itsekin ajelin perässä viimeisenä. Pysähdyttiin Inkoon lentokentän tielle Kimin kanssa miettimään mitä tehdä (niemessä on pieni ahdas parkkipaikkakin), tämä oli ISO VIRHE. Viestejä alkoi putoilla, että kotka näkyy edelleen ja maakotkakin taisi olla paikalla. Lopulta päätimme lähteä paikalle itsekin....ja tietäähän sen miten siinä käy. Myöhästyttiin 3 minuuttia, kotka jatkoi NE suuntaan horisontin taakse.

Pois tullessa oli maakotka nähty sitten siitä Inkoon lentokentän tien varrelta, sitäkään ei enää näkynyt. Mainittakoon, että Kimi ryntäsi Soukkaan kotkaa vastaan ja myöhästyi taas minuuteilla. Sai kuitenkin sinisuohaukan ja maakotkan, ei paha. Jos kaikki olisi mennyt kuin Strömsössä, olisin mennyt kokeilemaan "sisua" vielä Vanhankaupunginlahdelle. Ei mennyt, joten läksin hoitamaan varman haapanan Myyrmäkeen.

Haapanakin säikäytti ensin, mutta löytyi kuitenkin. Sieltä lähdin vielä hämärän lähetessä eräälle ojalle, koska kaikki kurpat puuttuivat listaltani, enempää ei nyt ehdi enää tänään.

Salaisella ojalla illan hämärtyessä kahlasin lumessa ilman tulosta, kunnes kuulin ähkäisyn...vai kuulinko? Katsoin takaviistoon ja taivaanvuohi lentää kohti metsänreunaa! Iso kala nappasi koukkuun, vaikka lämpökameran kanssa tätä lentoon pelästyttämistä yritetään välttää. On vaan niin arka, että lähtee jo 50m ennen miestä ja kameraa.

Kävelin lämpökameran kanssa takaisin autolle ja selasin ojaa samalla lisää, jänkäpurkka alias jänkäkurppa seisoi kelmeässä kameran lämpövalossa ja myös paljaalla silmällä katsottuna. Tämähän toi balsamia kotkahaavaan. 

Päivän saldona siis 5 uutta ekaekaa-pinnaa. Kiljukotka saattoi olla "once in lifetime" -hylsy, sisuja vielä löytynee tulevaisuudessa.

Sitten se (s)ekoilu alkoi, talvella pitää keskittyä talvilajien hoitoon: tikat,pöllöt ym.

2.1 26 km reitti toi alkuun heti koskikaran ja pitkään Pyymosassa viihtyneen (itse alun perin löytämäni!) tunturikiurun. Hömötiainen ja harmaapäätikkakin löytyivät ruokinnalta.

4.1 sain lehtopöllön reagoimaan atrappiin Linnan Kartanon metsikössä kävelylenkillä.

8.1 oli todellinen onnenpäivä. Taivaanvuohi ja piekanoita löytyi jänkäkurppaa etsiessä, mutta todellinen pommien pommi tapahtui pyörällä ajaessa lentokentän sivustaa.

Näin jo kaukaa, että kolme ihmistä kuvaa 500m päässä jotain, onko ne bongareita? Kiirehdin polkemista, vaikka olin ihan hapoilla pyörän retuuttamisesta kynnöspellossa...

Lähempänä aloin huomata, että ne on naisia jotka ottavat selfietäkö? Ei - kyllä ne kuvaa puussa jotain. Valmistauduin tilheen, punatulkkuun tai muuhun tavikseen. Ei ollut tavis, vaan kauan Vantaan-pinnaksi haikailemani sarvipöllö. Lopulta, spondena! Kiitoksia naisille vielä kerran, jos tätä luette!

Kuvasin kesyhköä pöllöä 10m päästä ja hälytin lisäjoukkoja paikalle, moni muukin sai tästä Vantaalle uuden lajin. Kannatti ekoilla taas kerran: ekoelis ja Vantaan pinna.

13.1 Piippasi Haltialan WA ryhmä taas helmipöllön Tuomarinkartanon kuusiaidasta. Helmari on harvoin, jos koskaan, ollut näin lähellä kotiani, vaivaisen 14km päässä - pakkohan se on käydä hakemassa ekoelikseksi sekin.

Keli oli pahin mahdollinen pääkallokeli, pitkän pakkasvaiheen jälkeen oli tullut +6 astetta lämmintä ja varjossa lumen pinta oli peilijäätä. Kuolemaa uhmaten läksin matkaan, vain kerran oli kaatuminen lähellä ja sekin melkein kotikulmilla.

Pöllö hoitui helposti, kuvan kanssa oli vaikeampaa kun lintu oli taas kerran kuusen sisässä pimeässä.