Korona - korona - korona. Onneksi meillä lintuharrastajilla on muutakin mietittävää, ainakin osaksi aikaa.
Tammikuu alkoi heti hyvin, peräti eliksellä! Helsingin edustan saaren rannassa lillui kuikkalintu, nimittäin jääkuikka. Hienoa, sillä parikin "amerikan-Geetä" oli jo tullut nähtyä, muttei jääkuikkaa. Hälyn tullessa olin pyöräilemässä valkoselkätikan perässä Petikossa (tästä alkuvuoden eko-päähänpinttymästä, vaseti-ekoeliksestä, saisi hyvän oman tarinansa. 11 kertaa turhaan a 20km ja yhäkin se puuttuu eko-eliksistä) ja pääsin paikalle vasta seuraavana päivänä 7.1 töistä käsin. Lintu oli juuri mennyt katveeseen ja sitä piti odotella vajaa puoli tuntia, sitten se purjehti esiin ja kuvasuttuakin syntyi scouppaamalla. Lintu viihtyikin paikalla usean päivän ajan.
Edelleen tammikussa, Viikissä havaittiin naaraspukuinen mustakaularastas. Paine bongaamiseen alkoi kasvaa pääkopassani jo samana päivänä 19.1. Lopulta, iltapäivän ollessa jo pitkällä, paine purkaantui ja läksin Etu-Viikin pelloille. Paikalla oli pari harrastajaa, joista Juha Laaksosen putkesta pääsin kuittaamaan pinnan aika kaukaa linnusta.
Lintu lenteli räksäparven mukana ja ihmiset sen perässä. Lopulta se asettui suht hyvälle hollille erään koivun latvaan ja kuvasi sitä ilta-auringon "ruskistamana". Edellinen mukara-havainto Helsingin Kaivopuistosta meni muuten RK:n käsittelyssä risteymäksi!
Talviloma Ylläksellä Kittilässä osui tietysti lasten hiihtolomaviikolle vk8. Kiva olisi noukkia lapin omat ominaislajit samalla.
Tavoite onnistui aika kivasti! Lapintiainen ja kuukkeli löytyivät erään kahvituvan ruokinnalta.
Pieni puropahainen tarjoili runsaan mitoin talvisia koskikaroja idyllisissä maisemissa, sukset jalassa (tätä ei tapahdu etelässä...) kuvattuna. Riekkokin antautui parin yksilön voimalla, kun läksin sitä piruuttani etsimään läheisen suon laidasta. Jäljet löytyivät ja 20min tetsauksen ja jäljityksen jälkeen myös itse linnut. Olivat todella kesyjä, päästivät ihan 5m päähän. Eksotiikkaa etelän miehelle seurata ruokailevia lintuja, kuinka ne hyppäämälläkin napsivat ruokaa matalista koivupuskista. Urpiaisparvesta löytyi myös pari tundraurpoa, aina mukava "pakollinen" vuodari.
Maaliskuussa 8.3 läksin pointsaamaan Porvooseen valkopäätiaisia. Olivat viihtyneet paikalla ruovikon reunoilla jo pidemmän aikaa, joten varmaa pinnaa läksin hakemaan. Sää oli aurinkoinen ja kesän ensimmäiset auringonpalvojat olivat jo kääntäneet kasvonsa auringolle kun ajoin paikalle. Owen Foley oli siinä vieressäni ja Lontoon murteella juteltiin nuotit selviksi. Linnut olivat olleet jo esillä, mutta lentäneet kauemmas erästä niemeä kohden.
Hieman piti odotella, ehkä vajaa tunti, kunnes ryhmässä alkoi kuulua lupaavaa säpinää: linnut näkyvät kaukana ruovikossa. Toden totta, siellähän ne (2) olivatkin. Nice. Tulivatpa vielä lähemmäskin, mutta scouppikuvat eivät olleet sitten kovin ihmeellisiä.
22.3 Lähdin Pitkäsuon mäelle staijaamaan. Portilla kuulin vihellyksen: Salokorven Jussi huusi "haluanko nähdä Potin?" Poti hoidettiin ja kiivettiin mäelle, noustessa ihmettelin kun Jussi kertoi armeija-aikojensa leuanveto ja punnerrustuloksia. Nytkin vetää 20 leukaa....huh. Mäellä oli Ikosen Pekka ja Jussi hoksasi, että koossa oli taannoisen 2016 Seutulan aropääskykahlaajan löytäjäjoukko (minä olin vain ekassa aallossa paikalla, olin retkellä pellon toisessa päässä). Tarina löytyy täältä.
Saatiin Jussille ja minulle vuodariksi kangaskiurukin. Illalla ajateltiin koittaa huuhkajaa Jussin kanssa.
Illalla olin paikalla, Jussi ei. Tästä pari päivää ja käsittämätön tieto tuli, Jussi oli menehtynyt saman päivän yönä, kun olimme mäellä. Erittäin pidetyn ja aina iloisen bongarin poismeno otti koville, juurihan hän tuossa seisoi edessäni tuttuun Jussi-tyyliin. Muistamme kaikki Jussia lämmöllä.
Koronaviruksen kourissa taisteleva maailma sai iloisempia uutisia 2.4, alati yleistyvä tulipäähippiäinen olisi tarjolla Espoon-pinnaksi Suomenojan altaiden W päädyssä. Etäpäivän päätyttyä suunnistin vaimon kera bongaamaan. Paikalla oli kymmenkunta henkeä ja lintu hallussa. Pian sen ääni kuuluikin ja kohta näkyi koko komeus.
Tulipää on fyllareiden tapaan maailman vaikeimmin kuvattavia otuksia, todellinen ADHD. Yksi kuva osui vahingossa jotenkuten, mutta kyllä näitä olisi helpompi kuvata järkkärin kohdisduspisteillä kuin vanhan superzuumin onnettomalla kohdistimella, sekä pienen pienellä suttuisella tähtäimellä. Ehkä sitten joskus.
Kevään Utön-reissukin piti siirtää syksylle ja se syö kyllä kevään ilosta ison osan pois, mutta kaipa tästä selvitään. Jospa sendari lähettäisi jotain isoa kivaa tänne mantereelle sille viikolle. Kevään jatkoja odotellessa, se on moro!
